Kahden maailman välissä // Zwischen zwei Welten

Moi! Tässä on viime pävinä miettinyt, että mihinkä se aika menee. Muutenkin voisi sanoa, että täällä olo aikana olen miettinyt erinäisiä asioita paljon, erittäin paljon. Tulin tänne ajatuksena nähdä vähän maailmaa toisesta suuntaa ja sitä olen myös saanut tehdä. Ennen kuin tulin en kyllä paljoa enempää osannut odottaa, en osannut sanoa ollenkaan mikä kaikki minua vielä odottaa ja olen saanut paljon enemmän kuin olisin osannut kuvitella. Olen ollut hieman, tosi laiska kirjoittamaan, muuten olisi varmasti tullut useammin pohdiskelevaa tekstiä.

Alkuun minulla oli jopa liikaa aikaa, enkä tiedä onko minulla nyt yhtään sen vähempää aikaa (tuntuu vain siltä). Suomessa minulla on vain aina tuhat juttua tekeillä ja sen lisäksi jutut joita en edes laske mukaan, kun ne ovat normaaleja asioita, niin sitten kun täällä ei tee niin paljoa ei ollut aluksi tottunut siihen ollenkaan. Suomessa elämäni koostuu musiikista, seurakunnasta, koulusta ja läheisistä ihmisistä, johonka tulee sitten aina välillä joitain lisä juttuja. Täällä elämäni koostuu kavereista, johonka tulee vähän lisä juttua seurakunnan ja musiikin (joita ilman en osaa olla) kautta. Koulu tuo välillä stressiä ja turhautumista, koska kun stressaamisen kerran oppii, sitä ei osaa koskaan jättää, huono tapa. Mutta pointti siis oli, että kun ei ole ”oikeita” velvollisuuksia, niin yhtäkkiä tuntui että aikaa on liikaa, nyt kun siihen on tottunut, ei sitä olekaan liikaa (onpas hankalaa). Mutta voisin sanoa, jos minulla olisi Suomessa vuoden verran yhtä paljon aikaa kuin täällä, olisin varmasti myös miettinyt samoja asioita kuin nyt. En tiedä saitteko jutun jujusta kiinni, mutta idea oli se, että aika on käytetty hyvin, sillä muuten en olisi varmaan vielä pitkään aikaan miettiny joitain asioita näin perinpohjaisesti.

Varmaan nyt mietitte, että mitä kaikkea olen ajatellut ja oivaltanut. Olen itsekin miettinyt sitä ja näin tässä nyt sitä on tosi hankala sanoa, mutta kun sitten joskus olen takaisin siellä, niin varmaan huomaatte keskustelun kautta mitä mielessäni liikkuu. Toivon, että varsinkin läheisimmät ihmiset, eivät sitten turhautuisi siihen kun aina vertailen asioita ja kerron kuinka täällä niitä tehtiin...olen tehnyt sitä täälläkin ja yrittänyt hillitä sitä kun välillä puskee sellainen Suomalainen isänmaallisuus pintaan. Tuo onkin yksi pointti, monet ja vielä useammat ihmiset sekä Suomessa että Saksassa ovat jo koko 17 vuoden tai ehkä sen ajan kun olen osannut puhua, kysyneet ”Kumpi on parempi Suomi vai Saksa?” Pienempänä sanoin aina että en tiedä, nykyään sanon, ettei niitä voi vertailla. Vastaus ei ole paljoa muuttunut, sillä kumpikaan vastauksista ei oikeastaan ole totta, sillä kyllä minä tiedän mistä asioista tykkään enempi Suomessa ja mistä Saksassa, ja mitä muutaakaan minä aina teen kuin vertailen. Mutta en tule muuttamaan vastaustani, sillä en oikeastikaan osaa sanoa kumpi on parempi, sillä molemmilla on hyvät ja huonot puolensa ja vaikka sitä ei ajattelisikaan on kulttuuri ero ja shokki joka kerta yhtä iso. Suomessa puolustan Saksaa ja Saksassa Suomea. Niin yksinkertaista, eikö?

Täällä Saksassa on enempi ulkomaalaisia ja kun on pakolaistulva ollut ja kaikki, niin sitä on tullut välillä pinnalle, että kun he eivät ole saksalaisia, mutta eivät myöskään esim. irakilaisia, sillä heitä ei sielläkään aina hyväksytä. Älkää nyt pelästykö, mutta minullakin on useimmiten ollut ajatus päässäni ”Olen aina se ulkomaalainen”, olen tottunut siihen, minulla on kummankin maan kansalaisuus ja nyt uusimpana myös passi/henkkarit. Suomessa minut vaan tiedetään sinä saksalaisena ja Saksassa sinä suomalaisena, mutta se ei ole taakka (yleensä/nykyään), sillä tunnen kuuluvani kumpaankin maahan...toisin kuin jotkut pakolaiset tai varsinkin toisen polven pakolaiset (kyllä kaveripiiristäni löytyy useampi sellainen).

Aina on ikävä jotakuta, opin sen jo aika pienenä, mutta se on vaan hyvä (siis että opin sen, ei se ikävä), sillä muuten tämä kaikki olisi tuhat kertaa vaikeampaa. Monet vaihto-oppilaat sanovat että toinen tai kolmas kuukaus ovat pahimmat, ja sitten puolen välin jälkeen varsinkin helpottaa jo kovasti. Itselleni vaikein aika oli hieman ennen ja jälkeen joulun, vaikka perhe kävi täällä, tai itseasiassa varmaan sen takia. Alku oli helppo, sillä se tuntui vain normaalilta loma reissulta, kun ei ollut edes koulua, sitten kun koulu alkoi, vei kaiken uuden oppiminen paljon aikaa. Kun kaikki ei ollut enään uutta ja hienoa ja reissu ei tuntunutakaan enää parin viikon loma reissulta, rupesi sisäistämään sen, että nyt sitä ollaan täällä eikä heti lähdetä. Missään vaiheessa ei ole ollut katumusta, ei edes harmia, että en englantiin päässyt, enkä koskaan ole harkinnutkaan Suomeen paluuta/keskeyttämistä.

Useat kysyvät, onko ikävä Suomeen, onko ikävä kavereita tai perhettä, onko ikävä? Vastaan aina ”Sitä ei ajattele”, tietysti on ikävä, jokin olisi varmasti erittäin pahasti pielessä, jos ei olisi. Mutta jos olisin jo ikävöiden lähtenyt tänne, eihän tästä olisi tullut mitään. En sano kenelekään, jos on oikeasti juuri silloin ikävä, sillä kaikki ovat muutenkin jo sääliväisiä tai jotain siihen suuntaan, että siitähän se ikävä juuri esiin puskee. Mutta ikävä tulee yllättäen, erittäin hauskan ja tapahtuma rikkaan päivän jälkeen, keskellä tylsistymistä tai turhautumista, keskellä päivää tai yötä, sitten sitä itketään hetki ja kohta mennään jo taas eteenpäin. On ikävä ja älkää kysykö sitä enää. Otan kaiken irti viimeisistä parista kuukaudesta ja nautin sitten siitä että tulen takaisin ja näen kaikki teidät Suomessa taas.

Niinkuin jo alussa sanoin, aika kulkee nopeasti, välillä jopa liian nopeasti, kun minulla tuossa pääsiäisen jälkeen oli melkein viikon täysin puheliton aika, tajusin kuinka riippuvainen olen kellosta ja kellon ajasta. En ole käyttänyt rannekelloa ikuisuuteen, en käytä muitakaan koruja, ei ole minun juttu, mutta puhelin. Olen sanonut, että Suomessa se viikko olisi ollut helpompi, en oikein enää itsekään usko siihen. Ensimmäinen ongelma oli, mistä herätyskello, toinen ongelma oli, mistä katon aamuisin kelloa kun laittaudun (keittiössä ainut seinäkello), kolmas ongelma, jos olen jossain menossa mistä tiedän olenko ajoissa vai en. Sitten tuli muitakin ongelmia, jos tarvitsen tietää jotain ei olekaan google tai äiti käden ulottuvuudella, entä jos tuleekin yhtäkkiä ikävä jotakuta (mikä tietysti juuri silloin tuli) ei voi kirjoittaa sitä hänelle nopeasti, olin aivan pihalla mitä maailmalla tapahtuu, tai ainakin oli sellainen tunne. Silloin tajusin oikeasti, että nykyään koko maailma on kellosta riippuvainen ja sen lisäksi vielä useasti yleisestikin puhelimesta/netistä. Se on surullista, mutta tosiasia ja sen mukaan on elettävä, sille ei voi mitään enkä tiedä haluanko tehdä mitään. Useat tietävät myös, että minulla on aika tarkka sisäinen kello, osaan useasti sanoa aika tarkkaan kellon ajan vaikka en olisi tuntiin katsonut kelloa. Viikonloppu aamuisinkin herään aikaisin, kun sisäinen kello luulee, että pitäisi nousta viimeistään seitsemältä…

Nyt on jo melkein yhdeksän kuukautta ohi tai ei se ohi mennyt, vaan elettiin läpi ja se on nyt muistoina mielessä. Seuraavat reilut kaksi kuukautta tulen elämään yhtä hyvin läpi kuin menneetkin ja tämä vuosi tulee johdattamaan minua vielä pitkään eteenpäin. Paljon on tapahtunut ja varmaan tulee vielä tapahtumaankin, jokaisesta kohtaamisesta jonkun kanssa tai muusta tapahtuneesta asiasta olen iloinen, sillä kaikki ovat kasvattaneet minua ja opettaneet elämän viisauksia. (Myös puhelimen hajoaminen oli tämän mukaan hyvä juttu ja ehkä se olikin...ainakin saan uuden puhelimen:D) Paljon kliseisiä viisauksia, mutta ne kliseet on totta.

Tosiaan se puhelin hajosi ja vaikka se nyt taas toimii, niin kaikki numerot katosivat sen mukana...muutamat varmaan huomasivatkin kun kirjoittivat jotain ja kyselin, että kukas se siellä yrittää minua tavoitella. Joten jos sinulla on tunne, että minulla ei ole sinun numeroasi enää, kirjoita tai soita minulle, tai anna numerosi muuten jollakin tavalla minulle, jotta voidaan pitää yhteyttä (niin siihen Saksa numeroon sitten kiitos!). Hyvää kevättä teille kaikille!

Ps. Kuvat on erilaisilta reissuilta (muistoja) mitä olen täällä Saksassa tehnyt.

*******

Hey! Ich habe in den letzten Tagen viel überlegt, wo die Zeit geblieben ist. Auf Finnisch habe ich vieles geschrieben, aber auf Deutsch werde ich leider nicht alles schreiben, aber wenn es jemanden interessiert, könnt ihr gerne persönlich nachfragen. Als ich nach Deutschland kam, wusste ich nicht so wirklich was mich alles hier erwartet, aber ich kann sagen ich habe mehr bekommen, als ich je gedacht hätte.

Am Anfang, im Herbst hatte ich viel Zeit, oder so ein Gefühl, aber ich denke jetzt habe ich gar nicht viel weniger Zeit, ich bin es halt nur gewöhnt, und deshalb das Gefühl, dass ich nicht so viel hätte. Aber ich habe hier mehr freie Zeit als in Finnland und deswegen habe ich auch viel mehr Zeit gehabt über alles Mögliche nachzudenken.

Viele fragen mich, ob Deutschland oder Finnland besser sei. Als ich klein war, habe ich immer gesagt, dass ich es nicht weiss, aber heute sage ich, dass die Länder nicht vergleichbar sind. Beide Antworten sind eigentlich fast gleich, aber nicht ehrlich. Natürlich weiss ich, was ich in Finnland und was ich in Deutschland besser finde, und was mach ich sonst ausser sie zu vergleichen. Beide Länder haben gute und schlechte Seiten und beide Ländern sind so unterschiedlich, dass es mich selbst jedes Mal überrascht. In Finnland muss ich auf die deutsche Seite halten und in Deutschland auf die finnische. Erschreckt nicht, aber ich habe öfters das Gefühl ”Ich bin immer die Ausländerin”, aber ich habe mich schon daran gewöhnt. In Finnland kennen die Leute mich als die Deutsche und in Deutschland als die Finnin. Ich kann nichts dafür, ich habe ja die Staatsangehörigkeit beider Ländern und fühle mich wohl in allen beiden.

Viele fragen mich, ”vermisst du Finnland?”, ich sage immer ”ich denke nicht daran”. Natürlich vermisse ich es, aber wenn ich schon mit dem Gedanken hergekommen wäre, dass ich es vermissen werde, hätte ich es gleich sein lassen können. Am Anfang hatte ich das Gefühl, als wäre es eine etwas längere Urlaubsreise. Dann, als die Schule anfing gab es viel Neues zu lernen und ich war damit beschäftigt. Erst später, als das alles Rutine war, kam zum ersten Mal das Gefühl, dass ich Finnland vermisse. So um Weinachten war die schlimmste Zeit, obwohl meine Eltern und Brüder hier waren, oder vielleicht gerade deshalb. Wenn ich grade alles so vermisse und jemand fragt mich danach, sage ich es trotzdem nicht, weil es dann natürlich noch schlimmer wird. Das Gefühl kommt oft plötzlich, nach einem schönen oder schlechten Tag, manchmal auch in der Nacht oder mitten am Tag, das kommt wann es will, dann weine ich ein bisschen und es geht wieder. Ich habe eigentlich schon oft jemanden vermisst und deswegen ist es auch nicht so schlimm. Ich habe mich schon daran gewöhnt, dass ich immer jemanden irgendwo vermisse. Ich habe nie das Gefühl gehabt, dass ich jetzt gleich nach Finnland will und das Jahr abbrechen werde. Jetzt geniesse ich noch die letzten Monate hier in Deutschland und dann freue ich mich, wenn ich wieder in Finnland bin.

Die Zeit läuft eh schon zu schnell, jetzt sind schon fast neun Monaten vorbei und nur noch starke zwei Monaten vor mir hier in Deutschland. Als ich nach Ostern fast eine Woche lang kein Handy hatte, war mein grösstes Problem, wo ich immer die Uhrzeit nachschauen kann, da habe ich bemerkt wie alles von der Uhr und der Zeit abhängig ist. Manche wissen, dass ich eine ziemlich genaue innere Uhr habe, weil ich auch am Wochenende ohne Wecker um sieben Uhr morgens aufwache. Ich kann meistens ziemlich genau sagen wie spät es ist, auch wenn ich lange nicht mehr auf die Uhr geschaut habe. Ich finde es sehr schade, dass alles von der Uhrzeit abhängig ist, aber ich weiss nicht, ob ich da was ändern will. Es ist halt die heutige Zeit so und man muss damit leben können.

Und wie schon gesagt, weil mein Handy kaputt war, (es geht jetzt wieder) sind alle meine gespeicherten Nummern verloren gegangen. Wenn du denkst, dass ich deine Nummer haben müsste und ich die deiner Meinung nach nicht habe, dann ruf mich an oder schreibe mir, oder gib sie mir auf irgend einem anderen Weg, so dass wir wieder miteinander kontakthalten können. Einen schönen Frühling und schöne Pfingstferien (wenn ihr solche habt) euch allen!

 Die Bilder sind von verschiedenen Reisen, was ich hier in Deutschland gemacht habe.