Ajatuksia vajaan vuoden takaa

Tässä postaus jonka kirjoitin toukokuun puolissa välin, mutta en näköjään koskaan julkaissut...koska se kuitenkin melko valmis oli, niin aattelinpa nyt julkaista. Muistakaa siis, että tämä on kirjoitettu jo vajaa vuosi sitten.

Nyt kun täytin 17 vuotta, kummi laittoi pienen paketin ja kirjeessä kirjoitti suunnilleen näin ”Miltä tuntuu kun on enää vuosi aikaa täysi-ikäistymiseen?”. En ollut oikeasti ajatellut sitä tuolla tavalla aiemmin. Olen Suomessa ollut aina se nuorin ja vaikka muut täyttävät 18, se on minulla vielä kaukana edessä päin, no nyt se tulikin yhtäkkiä hirveän paljon lähemmäksi. Kuka minulle sitten kertoo että pitää menää hammaslääkäriin tai lääkäriin tai mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Miten paljon se kaikki maksaa ja kuka sen maksaa. Asia mitä en ole ennen tätä reissua miettinyt ja arvostanut on Suomen yleinen terveydenhuolto. Suomalaisille niin pieni, normaali ja mitätön asia, varsinkin alaikäisenä, aina tulee koulusta jokin kirje että pitäisi käydä tarkastuttamassa ihtesä. Täällä ei, en edes tiedä kuinka täällä terveydenhuolto toimii, olin kolme päivää sängyn pohjalla tuossa huhtikuun loppu puolella ja toivoin koko ajan että tervehdyn ettei tarvitse miettiä mistä löydän lääkärin. Tottumattomuutta ja tietämättömyyttähän se vain on, mutta jotenkin kun Suomessa menen vain terkkarille tai koululääkärille, niin kaikki huoli pois, mutta kun ei täällä ole sellaista, niin minähän olen ihan hukassa.

On ollut iloa ja surua, onnistumisia ja turhautumisia, mutta loppujen lopuksi ja päälimmäisenä on ollut onnellisuus. Onnellisuus siitä että minulla on kaikki mitä tarvitsen. Aluksi tuntui oudolta, kun musiikki ei ollutkaan keskeinen osa elämää ja kaverit ei ymmärtänytkään siitä mitään. Suomessa minulla ei seitsemännen luokan jälkeen ole ollut muuta kuin musikaalisia kavereita, täällä niitä ei ole oikein ollenkaan. Siihen tottui ja kavereiden kanssa on muita juttuja. Onnellisuus kavereista täällä ja sukulaisista täällä, ihmisitä täällä jotka ovat aidosti iloisia, että olen täällä. Onnellisuus läheisistä Suomessa, että tiedän vaikka olen nyt täällä, he eivät unohda minua, että heilläkin on aidosti ikävä. Onnellisuus siitä, että olen tajunnut sen mikä minulle on tärkeää ja mikä ei. Joskus on pakko jättää kaikki taaksensa ennenkuin näkee oikeasti minkä arvoista se kaikki on.

Niin kliseistä kuin olla ja voi, mutta eräällä psykolgian(?) tunnilla kun mietittiin ihmisten eri arvomaailmoja ja mikä on tärkeintä tajusin useita asioita. En enää tarkasti muista mitä asia käsitteli, mutta keskustelin hetken erään pojan kanssa, missä tärkeysjärjestyksessä asiat menee. Muistan vain sen, että ajattelin ”Ihan sama, hän ei oo jättänyt kaikkea tuttua taakseen ja lähtenyt muualle, ei hän voi tajuta millaista se oikeasti on”, vaikka minulla on kaikki perustarpeet kunnossa, olen jättänyt tärkeitä asioita, kuten perheen ja kaverit ja lähtenyt toiseen maahan. Ei sellaiset nuoret/kaverit ketkä asuvat kotona voi sitä tajuta, miltä se oikeasti tuntuu. Nyt varmasti pystyn tietämään niiden kavereiden tunteet, jotka asuvat yksin tai vaikka solussa vain koulun takia, tällaista se on.

Olen myös pitkään etsinyt itseäni, miettinyt mitä oikeasti haluan elämältäni ja mitä teen sen eteen. He jotka tuntevat minut hyvin tietävät, että en odota asioista suuria, mutta iloitsen pienestä ja löydän suurimmasta osasta asioita ne positiiviset puolet ja kannustan muita aina eteenpäin. Minulla ei myöskään ole tapana katua jo päätettyjä asioita. Joskus tuo kaikki on minullekin erittäin vaikeaa, kun ei asiat menekään niin kuin oli ajatellut ja tuntuu ettei mikään onnistu.

 

Tällaisia ajatuksia oli siis toukokuussa 2016, katsotaan jos saisin vielä vähän lisää kirjoiteltua ihan tuoreitakin ajatuksia...

Sorry alle Deutschen, aber das hier war ein altes fertiges text was ich irgendwie nur nicht gepostet habe. Und hatte auf jedenfalls keine lust es jetzt noch zu übersetzten und daswegen müsst ihr finnisch lernen, wenn ihr was verstehen wollt...